Satumetsä

Lapsina meillä oli maalla satumetsä. Ihan tavallisten metsien välissä äkkiä erilaista, satumaista. Metsä, jossa valo leikki sammalmättäillä ja jossa saattoi maata selällään, katsoa valon ja tuulen leikkiä lehvästössä, antaa peipposen laulaa sielu pullolleen. Metsässä oli lampi, kallio, maailman korkeimmat koivut ja pieni salaperäisen hämyinen kuusikko. Se oli meidän metsämme ja miniuniversumi, jossa löytyi paikka jokaiselle mielialalle ja tunnelmalle.

Se oli puhdas, koskematon ja viaton metsä.

Eräänä päivänä metsään oli ilmestynyt punaisia kreppipaperinauhoja puiden ympärille. Aikamme niitä ihmettelimme, kunnes ymmärsin miksi sisälläni soi uhkaava sävel; miksi varjoissa oli tänään synkempi sävy. Puut olivat uhattuna. Olin kyllä nähnyt muualla, mitä metsälle saattoi tapahtua yhdessä päivässä.

Komensin kaikki keräämään nauhat pois, ja innolla ryhdyimme aarrettamme pelastamaan. Miten niitä nauhoja olikaan, ja miten ne olivatkin kaikkein kauneimpien, viisaimpien puiden ympärillä. Sivelin kauniita runkoja, kuiskailin kaiken olevan hyvin. Ylpeinä ja innoissamme täytimme taskumme nauhoilla ja illalla olimme siivonneet koko metsän. Kotona vaivihkaa kätkimme nauhat.

Jouduimme kaupunkiin, jonka häly vei meidät viikoksi pois. Kun palasimme, oli metsä poissa.

Meni kauan, ennen kuin ymmärsin. En koskaan kysynyt asiaa keneltäkään, vaan totuus paljastui ajan myötä aikuisten puolinaisista lauseista: miten metsää hoidetaan, miten vahvimmat siemenpuut jätetään merkittyinä uuden metsän vanhemmiksi.

Kun on elänyt tämän kanssa elämänsä, ei ihmisen tappaminen tuntunut juuri miltään.