Majakka

Jos minä palaan kotiin

kuin pääskyset pimeässä

kohti majakan valoa

niin siihen kotoisaan valoon

minäkin murskaudun

Majakka

Satama

Nuorempana olisin kirjoittanut runon

tästä satamasta syysauringossa

missä rautalaivat mylvähdellen möyrivät
piehtaroivat lähtökuopissaan talon kokoiset

Sisuksissaan sielut jo iltaa odottavat  

     ja kaikki ne ruumiinnesteet kiehuvat

Miksipä muuttuisi mieleni
vaihtuisivat ajatukset ajan mittaan

Miksi ne muuttuisivat
              kun ei satamakaan

Syksy

Kadun kulmissa kieppuvat muistojen tyhjät lehdet

Roudan airuina räystäiden rummutus

Ja valuu ovisyvennyksissä koirien päiväkirjat

Kesä huuhtoutuu ihmisten kasvoilta

Ilmassa unelmia

enemmän kuin kysymyksiä

Vastauksia vähemmän kuin unelmia

Jos minun otteeni irtoaa

minä lennän

Satumetsä

Lapsina meillä oli maalla satumetsä. Ihan tavallisten metsien välissä äkkiä erilaista, satumaista. Metsä, jossa valo leikki sammalmättäillä ja jossa saattoi maata selällään, katsoa valon ja tuulen leikkiä lehvästössä, antaa peipposen laulaa sielu pullolleen. Metsässä oli lampi, kallio, maailman korkeimmat koivut ja pieni salaperäisen hämyinen kuusikko. Se oli meidän metsämme ja miniuniversumi, jossa löytyi paikka jokaiselle mielialalle ja tunnelmalle.

Se oli puhdas, koskematon ja viaton metsä.

Eräänä päivänä metsään oli ilmestynyt punaisia kreppipaperinauhoja puiden ympärille. Aikamme niitä ihmettelimme, kunnes ymmärsin miksi sisälläni soi uhkaava sävel; miksi varjoissa oli tänään synkempi sävy. Puut olivat uhattuna. Olin kyllä nähnyt muualla, mitä metsälle saattoi tapahtua yhdessä päivässä.

Komensin kaikki keräämään nauhat pois, ja innolla ryhdyimme aarrettamme pelastamaan. Miten niitä nauhoja olikaan, ja miten ne olivatkin kaikkein kauneimpien, viisaimpien puiden ympärillä. Sivelin kauniita runkoja, kuiskailin kaiken olevan hyvin. Ylpeinä ja innoissamme täytimme taskumme nauhoilla ja illalla olimme siivonneet koko metsän. Kotona vaivihkaa kätkimme nauhat.

Jouduimme kaupunkiin, jonka häly vei meidät viikoksi pois. Kun palasimme, oli metsä poissa.

Meni kauan, ennen kuin ymmärsin. En koskaan kysynyt asiaa keneltäkään, vaan totuus paljastui ajan myötä aikuisten puolinaisista lauseista: miten metsää hoidetaan, miten vahvimmat siemenpuut jätetään merkittyinä uuden metsän vanhemmiksi.

Kun on elänyt tämän kanssa elämänsä, ei ihmisen tappaminen tuntunut juuri miltään.

Sanat

Kun kaikki rakkauden sanat on sanottu

aloitanko alusta

vai keksinkö uusia?

Entä sitten

Oli jengi ja se oli yhtä kaikki. Juan, Hernandes, Pablo, Lisa, Mayerly, Javes. Kaikki. Kesä oli jo alkanut ja se olisi paras kesä ikinä. Tiesin joka solullani, että nämä ovat niitä viikkoja, joita muistellaan syksyllä, nauretaan porukalla, herkutellaan yksityiskohdilla. Odotin keskikesän bileitä ja vatsanpohjassani kupli. Syksyllä alkaisi opiskelut, mutta nyt niille saattoi haistattaa pitkät. Syksyä ei ole, on vain nyt.

Meillä oli ruoat, viiniä läjäpäin, joillakin kukkaa. Koko jengi kasassa, varmaan kaksi- tai kolmekymmentä mimmiä ja kundia. Isot bileet rannalla, aamuun asti. Musiikkia, lisää ihmisiä. Ihastusta, kesää, kuiskailua pusikoissa. Aallot sekoittuvat hälinään ja musiikkiin, kaikki on musiikkia, humalluttavaa, iloista, kyyneltensekaista. Kuulen sen juhlan äänen, pystyn haistamaan ne tuoksut, tuntemaan sen humalan, kesästä ja kaikesta. Me ollaan vielä nuoria. Me voidaan tehdä mitä vaan ja se todella on mitä vaan.

Ilta tummuu, tuoksuu mereltä ja nuotiolta. Miten selität Espanjan kesäillan sille, joka ei sitä tiedä? Et mitenkään. Mennään porukalla rantaa kohti, voitaisiin mennä alikulkusillankin kautta, mutta siitä tulisi mutkaa, eikä meillä ole aikaa, me ollaan tässä just nyt ja aikaa on vähän, vaikka me tuhlataankin sitä yleensä kuin lottovoittajat. Junarata tuoksuu. Puulle, metallille, tervalle ja jollekin makealle. Odotetaan, että tavarajuna kolkuttaa menemään, päästään ylittämään rata. Radan takana biitsi, biitsillä bileet. Juhlien ääni kuuluu jo. Nyt päästään, nyt. Kiivetään verkkoaidan yli ja lähdetään porukalla juoksemaan raiteiden yli

Sitten