Oli jengi ja se oli yhtä kaikki. Juan, Hernandes, Pablo, Lisa, Mayerly, Javes. Kaikki. Kesä oli jo alkanut ja se olisi paras kesä ikinä. Tiesin joka solullani, että nämä ovat niitä viikkoja, joita muistellaan syksyllä, nauretaan porukalla, herkutellaan yksityiskohdilla. Odotin keskikesän bileitä ja vatsanpohjassani kupli. Syksyllä alkaisi opiskelut, mutta nyt niille saattoi haistattaa pitkät. Syksyä ei ole, on vain nyt.
Meillä oli ruoat, viiniä läjäpäin, joillakin kukkaa. Koko jengi kasassa, varmaan kaksi- tai kolmekymmentä mimmiä ja kundia. Isot bileet rannalla, aamuun asti. Musiikkia, lisää ihmisiä. Ihastusta, kesää, kuiskailua pusikoissa. Aallot sekoittuvat hälinään ja musiikkiin, kaikki on musiikkia, humalluttavaa, iloista, kyyneltensekaista. Kuulen sen juhlan äänen, pystyn haistamaan ne tuoksut, tuntemaan sen humalan, kesästä ja kaikesta. Me ollaan vielä nuoria. Me voidaan tehdä mitä vaan ja se todella on mitä vaan.
Ilta tummuu, tuoksuu mereltä ja nuotiolta. Miten selität Espanjan kesäillan sille, joka ei sitä tiedä? Et mitenkään. Mennään porukalla rantaa kohti, voitaisiin mennä alikulkusillankin kautta, mutta siitä tulisi mutkaa, eikä meillä ole aikaa, me ollaan tässä just nyt ja aikaa on vähän, vaikka me tuhlataankin sitä yleensä kuin lottovoittajat. Junarata tuoksuu. Puulle, metallille, tervalle ja jollekin makealle. Odotetaan, että tavarajuna kolkuttaa menemään, päästään ylittämään rata. Radan takana biitsi, biitsillä bileet. Juhlien ääni kuuluu jo. Nyt päästään, nyt. Kiivetään verkkoaidan yli ja lähdetään porukalla juoksemaan raiteiden yli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kehu, kauhistele, kummastele. Kiitos.